Miksi Suomi on Suomi

JOHDANTO

Hyvä ois, vähän myöskin jos kutkuttais

isänmaallista ihramahaa:

pian kunniatohtorin miekan sais,

tukun täyteläisen rahaa.

UUNO KAILAS

Tämä kirja, Miksi Suomi on Suomi, muodostaa viimeisen osan löyhästä trilogiasta. Sen aikaisemmat osat olivat Mikä vasemmistoa vaivaa? (2008) sekä Suuri kaalihuijaus: kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (2010).

Mikä vasemmistoa vaivaa? sai välittömän innoituksensa vuoden 2007 eduskuntavaaleista, joissa vasemmisto hävisi kautta linjan. Miksi Suomi on Suomi on jossain määrin samanlaisessa suhteessa vuoden 2011 vaaleihin. Niissä vasemmisto jälleen hävisi kautta linjan – nyt jo perinteiseen tapaan – mutta vaaleilla oli myös harvinaisen selkeä voittaja, Perussuomalaiset. Se on puolue, joka on kysynyt, mikä Suomea vaivaa, ja menestynyt esittämällä vastaukseksi sitä ja tätä.

Itse katson, että jos Suomea jokin vaivaa, niin enimmäkseen aivan toiset seikat kuin Perussuomalaiset antavat ymmärtää. Monien muiden asioiden ohella Miksi Suomi on Suomi kritisoikin puolueen jo nimessään esittämää väitettä, että se on jotain perustavanlaatuisempaa ja suomalaisempaa kuin muut puolueet. Se edustaa kyllä sinänsä jotain hyvin suomalaista ja perustavanlaatuista, mutta sen vastavoimat ovat aivan yhtä suomalaisia ja yhtä perustavanlaatuisia kuin se itse on.

Perussuomalaisuudesta minua työntää erilleen myös ajatus, että salaliittoteoriat ovat yliarvostettuja. Jos totuus eri asioista ei yhteiskunnassa saa ansaitsemaansa huomiota, syynä on yleensä se, ettei totuus vain yksinkertaisesti kiinnosta ketään – ei se, että joku olisi jotenkin salannut totuuden. Tämä taas ei useinkaan johdu siitä, etteikö totuus olisi hyvinkin kiehtova ja sähköistävä. Sitä ei vain osata etsiä suunnasta, jossa se olisi tarjolla, koska ei tulla edes ajatelleeksi, että se löytyisi sieltä.

Tunnemme sanonnan, että metsää ei nähdä puilta. Mutta joskus metsää ei nähdä myöskään metsältä, koska se on niin arkinen ja jokapäiväinen. Se on jotain niin tuttua, että sille ei ikään kuin edes ole mitään nimeä – sen enempää nimeä ”metsä” kuin ”puut”. Ongelma on, että metsä kuitenkin todella on metsä eikä jotain muuta.

Väitän, että suomalaiset eivät samalla tavoin useinkaan näe Suomea Suomelta. Myös totuus Suomesta kuuluu siis totuuksiin, jotka olisivat periaatteessa kaikkien tiedettävissä mutta joita kukaan harvemmin ajattelee. Perustelen väitteeni esimerkeillä, jotka ovat peräisin Suomen historiasta, kulttuurista, kielestä ja koko sosiaalisesta todellisuudesta.

* * *

Aloitan kirjan esittelemällä lyhyesti joukon eri tapoja, joilla on mahdollista pohtia, miksi Suomi on Suomi. Useimpia näistä tavoista yhdistää ajatus, että Suomen tekevät Suomeksi sen erot muihin maihin: Suomi on Suomi, koska se ei ole Ruotsi, Venäjä, Brasilia tai niin edelleen. Myöhemmin kirjassa näkökulmani on varsin Eurooppa-keskeinen. En vertaile Suomea juurikaan Afrikkaan, Aasiaan tai Yhdysvaltain ulkopuoliseen Amerikkaan. Tämä on suora seuraus uskomuksestani, että Suomea voi valaista parhaiten vertaamalla sitä juuri maihin, joissa on paljon samaa. Tällöin ilmenevät erot ovat yllätyksellisiä ja mielenkiintoisia, koska niitä ei useinkaan mielletä eroiksi. Mitä kauemmas eurooppalaisesta kulttuuripiiristä taas edetään, sitä ilmeisempiä vertailukohteiden erot Suomeen ovat selittämättäkin.

Ensimmäisen luvun ytimessä on yritys ottaa kantaa erääseen yksittäiseen keskusteluun Suomen erityispiirteistä. Sitä on vuosikymmenten ajan käyty sekä populaarijulkisuudessa että akateemisessa maailmassa. Keskustelussa kiistellään väitteestä, että suomalaisten suhde todellisuuteen olisi jotenkin yksioikoisempi ja yksitasoisempi kuin muilla niin kutsutuilla sivistyskansoilla. Usein mukaan liittyy myös ajatus, että kyseessä on kulttuurinen vamma tai köyhyys, josta tulisi päästä eroon – esimerkiksi ”avaamalla ikkunat Eurooppaan” tai ”irtautumalla vanhasta metsäläisyydestä”. Vaikka kuinka yrittäisin, en kuitenkaan saa lopulta muotoiltua mitään yhtä kantaa siihen, pitävätkö syytökset yksitotisuudesta paikkansa vai eivät. Sekä puolustavia että vastustavia argumentteja tuntuu löytyvän suunnilleen yhtä monta. Mutta on itsessään mitä mielenkiintoisinta, että asia on juuri näin.

Kirjan keskimmäinen luku käsittelee suomalaista valtiota ja sen erityislaatua. Huomiota saavat valtion ajatukseen liitetyt kulttuuriset merkitykset, mutta myös itse suomen kielen sana ”valtio”. Lähden liikkeelle kysymyksestä, miksi hyvinvointivaltion Suomeen luoneita ihmisiä ei muistella kansallissankareina, vaikka hyvinvointivaltio on suomalaisille läheinen ja rakas. Tähän vastaaminen vaatii ensin vastausta toiseen miksi-kysymykseen: Miksi Suomi on muuttunut sosiaalipoliittisesti hyvinvointivaltioksi, vaikka sen talouspolitiikkaa on jatkuvasti hallinnut ajattelutapa, joka muualla on yhdistetty pikemminkin hyvinvointivaltion vastustamiseen?

Luvun loppua kohti keskustelu talous- ja sosiaalipolitiikasta saa uusia sävyjä, kun niiden rinnalle ilmestyy kolmanneksi pyöräksi maanpuolustus. Pyrin siihen viittaamalla osoittamaan, että tietyt valtioon liittyvät puhetavat, jotka ovat saaneet viime aikoina paljon julkisuutta, eivät ole tuotavissa ulkomailta Suomeen ilman että ne samalla muuttuvat kulttuurisesti käsittämättömiksi. Argumenttini on tässä läheistä sukua monille ajatuskuluille, joita jo kirjani Mikä vasemmistoa vaivaa? sivusi.

Kolmas, pisin ja viimeinen luku pohtii Suomen historiaa sekä suomalaisen nykykulttuurin suhdetta siihen. Sekä määrällä että laadulla mitattuna historian akateeminen tutkimus elää nykyhetken Suomessa suurta kukoistuskautta. Historioitsijoiden tutkittavaksi on lisäksi vapautunut kokonaisia suuria alueita, joiden tarkastelu on aiemmin ollut poliittisesti tai kulttuurisesti kiellettyä. Näin on syntynyt sellaisia suurenmoisia kirjoja kuin Mikko Ylikankaan Unileipää, kuolonvettä, spiidiä (2009), joka tarkastelee huumeiden käytön historiaa Suomessa lähes 200 vuoden aikajänteellä,1 tai Jukka Rislakin Paha sektori (2010), joka käsittelee kylmän sodan aikaisen Suomen suhdetta ydinaseisiin ja ydinsodan mahdollisuuteen.2

Myös keskustelu arkielämässä ilmenevästä ”historiakulttuurista” ja pohdinta ”historian julkisesta käytöstä” on Suomessa nykyään yhtä vilkasta kuin muuallakin länsimaissa. Itse en kuitenkaan ole voinut välttyä vaikutelmalta, että Suomi on jokseenkin historiaton maa, historiaton kulttuuri – sekä poliittisen historian että esimerkiksi sosiaali- ja kulttuurihistorian suhteen. Koen itse asiassa, että ”historiakulttuuri” on jo melkein liian vaativa nimitys, kun huomataan, miten vaatimattomasti ja näkymättömästi historia on Suomessa yleensä esillä.

En haluaisi esiintyä minään känisevänä vanhuksena ja päivitellä juurettomina liihottelevia, menneisyytensä hylänneitä suomalaisia, joille teriyaki on läheisempi kuin Terijoki. Olen sellaiseen itsekin aivan liian nuori ja aivan liian juureton. Minua vain käy sääliksi, kun suomalaisten historioitsijoiden laadukkaat, paljon vaivaa vaatineet tutkimukset jäävät niin vähälle huomiolle kuin ne useimmiten jäävät. Historia voisi olla – tavallisten ihmisten jokapäiväisessä elämässä – paljon enemmän kuin se Suomessa nykyään on. Osoitan tämän vertaamalla muun muassa suomalaista ja brittiläistä poliittista kulttuuria. Esittelen myös sarjan tapausesimerkkejä, jotka havainnollistavat, miten asioiden historiallisen taustan tietäminen avaa niihin uusia näkökulmia.

Historialuvussa on paljon huomautuksia asia- ja ajatusvirheistä, joita historiaa koskien esiintyy mitä erilaisimmissa yhteyksissä – iltapäivälehdistä aina yliopistollisiin tutkimuksiin. Nämä huomauttelut ovat jokseenkin suoraa jatkoa kirjalleni Suuri kaalihuijaus. Sen alkupuolella on kohta, jossa kerron presidentti Bill Clintonin yhdysvaltalaisten kannattajien olleen usein täysin tietämättömiä siitä, mitä yleisesti pidettiin hänen suurimpina poliittisina saavutuksinaan. Mieleeni ei vielä tuolloin tullut yhtään vastaavaa esimerkkiä Suomesta. Myöhemmin olen oivaltanut, että paras esimerkki on juuri suomalaisten suhde maansa historiaan. Kuten Clintonin tapauksessa, ihailun kohteen poliittinen luonne tuntuu poistavan vaatimuksen, että ihailun kohteesta tulisi tietääkin jotain. Jos joku pukeutuu John Lennon -paitaan, voidaan olettaa, että hän tietää John Lennonista jos nyt ei kaikkea, niin kuitenkin enemmän kuin keskimääräinen kaduntallaaja. Mutta jos joku pukeutuu vaikkapa Suomen leijona -paitaan, se ei kerro juuri mitään siitä, paljonko hän tietää Suomen historiasta. Todennäköisesti hän ei tiedä edes, mitä kautta leijona on Suomen vaakunaeläimeksi tullut (Kustaa Vaasan hautamuistomerkistä 1580-luvulta) tai kuka on suunnitellut Suomen nykyisen vaakunan (Olof Eriksson).

* * *

”Suomen” määritelmä jää tässä kirjassa jossain määrin avoimeksi. Sanan ”Suomi” alkuperäisestä merkityksestäkään ei ole varmuutta, vaan siitä on liikkeellä ainakin viisi kilpailevaa teoriaa.3 Myös se, milloin nimeä ”Suomi” ensi kertaa alkoi maailmassa vastata jokin asia, on ongelmallista. Vaikkapa pitkään laajassa käytössä ollut Suomen historian oppikirja voi aloittaa kertomuksensa jääkaudesta ja sanoa, että...